Nyt pitää olla haikea

Sanotaan, että huolien sanominen ääneen tai vaikka ylös kirjoittaminen auttaa päästämään irti. Monet tämän kevään ärsytyksen, ikävän, surun ja harmin aiheet ovatkin sellaisia, ettei niihin juuri itse voi vaikuttaa, joten huolista irti päästäminen voisi olla ihan hyvä taktiikka. Kuitenkin kun ympärillä tapahtuu äärettömän vakavia asioita, on omat harmituksen aiheet hankala puhua ulos  tai ainakin siitä tulee syyllinen olo, vaikka niiden perspektiivin itse ymmärtäisikin.

Yhtenä iltana kuitenkin kaikki alkoi tuntua ihan liian hankalalta; etäopetukseen siirryttiin rivakasti, muutin kesäksi takaisin kotikotiin sitäkin rivakammin, pakkasin tavarat niin nopeasti, että jääkaappiin jäi Helsingin asunnolla vielä ruokiakin. Siirryin kommunikoimaan poikaystäväni kanssa lähinnä puolustuvoimien tilannekatsausten kautta, vietin tapani mukaan älyttömän pitkiä päiviä koulutöiden kanssa. Kaikki muuttui hetkessä ja jatkui sitten tällaisessa muuttuneessa muodossa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Huomasin rullaavani pitkin arkea, joka oli ihan vierasta. Tuona yhtenä iltana tuntui kuin olisin herännyt jostain ihan älyttömän pitkästä unesta, joka piti sisällään koko fuksivuoden, uuden työpaikan, ystävät, tutut, ensimmäisen oman asunnon. Siinä on jotain niin outoa, että se melkein naurattaa. Olen takaisin siellä, missä olin vuosi sitten, menen samaan kesätyöpaikkaan. Kaikki, mitä vuoden aikana ehti rakentua on kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Kuka tietää, vaikka se ei olisikaan totta?

Minä ja kaikki minulle tärkeät ovat toistaiseksi vielä terveitä eli valittamisen varaa ei toki ole. En kuitenkaan voi olla ainoa, jonka mielestä tämä kaikki on jo niin hieman outoa, että mieltä painaa. Poikkeustilan myötä menetin ainakin tämän kevään ja kesän ajaksi rakastamani työn, ihanan pienen asuntoni, lempikaupunkini, opiskelukaverini, poikaystäväni ja unenlahjani. Ainoa asia, joka jatkuu edes jollain tavalla tunnistettavassa muodossa ovat opinnot. Asuntoni ja kaikki tavarani ovat rajan väärällä puolella, työtilanne on erikoinen ja ensimmäinen vappu opiskelijana on toki myös peruttu (kuinka tästä sanasta on tullut jo surkuhupaisa?). Poikaystävä on armeijassa ihan älyttömän pitkiä aikoja. Huoli muovasi opintolainaan ja ASP-tiliin liittyvät suunnitelmat sekavaksi mytyksi ja sai minut tuntemaan itseni taas pieneksi. Taloudesta mitään tajuamatta yritän epätoivoisesti miettiä, mitä minun pitäisi tulevaisuuteni suhteen pelätä ja mitä ei.

Aurinko paistaa ja kävelen loppuun kuluneissa maisemissa joka aamu vain miettiäkseni, mitä juuri äsken tapahtui. Jossain vaiheessa "juuri äsken" viittasi vielä hallituksen kummallisiin tiedotustilaisuuksiin, mutta viikkojen kuluessa on "juuri äsken" muuttunut tarkoittamaan koko mennyttä vuotta. Kuten jo aikasemmin sanoin, tuntuu, että koko vuosi opiskeluja olisi nyt jotain todella kaukaista ja epätodellista, ehkä sitä ei edes tapahtunut ja elän edelleen samaa kevättä kuin vuosi sitten. Mietin, että monilla opiskelijoilla, jotka ovat lähteneet kotoaan opiskelupaikkakunnalta vanhempiensa luo, voi olla samanlainen olo varsinkin, kun kaikki oman elämän osat kuten kaverit tai harrastukset on nyt tiukasti kielletty. Tuntuu kuin olisin jälleen se alakoululainen, joka viettää kaiken aikansa kotona ja aina välillä leipoo jotain tai kuuntelee musiikkia viihdyttääkseen itseään. Niin kummallista.

Aluksi ajattelin, että rauhoittuminen ja auringosta nauttiminen, hitaat kävelylenkit ja sitäkin hitaammat aamut olisivat vaihteeksi ihan hauskoja. Nyt kuitenkin alan muistaa, miten niihin olen aiemminkin suhtautunut. Tavallaan on ihanaa, että on aikaa ja tyhjä kalenteri, mutta tavallaan tekisi mieli kiukutella kuin taapero, jolta on juuri viety se suurin ja hienoin lelu. Kaiken peruuntuminen, kaiken muuttuminen epävarmaksi on kamalaa. Ymmärrän, ettei ole sopivaa olla näistä asioista pahoillaan nyt, kun ihmisiä sairastuu ja yhteiskunta on ihan valtavissa ongelmissa. En kuitenkaan jaksa uskoa, etteivätkö nämä fiilikset olisi ihan relevantti osa tätä meitä kaikkia koskettavaa kokonaisuutta, jaettuja. Eikä taapero ymmärrä, että sen elämässä on kaikkea ihanaa ja hyvää heittäytyessään lattialle raivoamaan. 

Haluaisin ajatella että ihan jokaiselle on nyt oikeus surra ja olla haikea ihanista tapahtumista, jotka ovat nyt peruuntuneet, harrastuksista, jotka jäävät tauolle, ystävistä, joita on ikävä, työpaikasta, joka ei ole enää satavarma, terveydestä, joka ei olekaan itsestäänselvyys. Sen sijaan, että keskittyy päivät esittämään, ettei tässä nyt mitään hätää, katkeileva Teams-puheluhan on hauskaa vaihtelua ja yöt valvomaan harmituksensa parissa, voisi olla rakentavaa kohdata tämä tilanne sellaisena kuin se on: festarikesä on nyt luultavasti peruttu samoin kuin terassikauden avajaiset, huvipuistopäivät ja eväsretket ja se saa harmittaa. Ainoa tapa päästä yli asioista, joihin kukaan ei nyt voi vaikuttaa on surra niitä rehellisesti vähän, olivat ne sitten pieniä tai suuria. Yhdessä vielä lähiopetuksena toimitetussa tämän kevään luentodiassa luki, että suru (ja ehkä sen kaikki alatunteet kuten taaperoraivo myös?) on sellaisia tilanteita varten, joissa hankalaa asiaa ei voida millään muulla tavalla käsitellä tai siitä ei millään tavalla voi päästä konkreettisesti eroon. Oikein mitoitetun surun avulla voi siirtyä eteenpäin, muuttuneeseen arkeen. Sopivan suuruinen masentelu auttaa ehkä sopeutumaan salamannopeisiin muutoksiin.

Pilalle menneisiin tai kesken jääneisiin asioihin keskittyminen ei yksinään auta tämän kummallisen tilanteen läpi tarpomisessa, tietenkään. Sen lisäksi, että kirjoittaa ylös tai sanoo ääneen harmit, kannattaa päästää ilmoille myös jotain hyvää. Tenttiviikko ehti juuri sopivasti pois alta, elämänmakua reilusti tarjonnut fuksivuosi oli lähes paketissa, kesätyö ei toistaiseksi vielä ole peruuntunut ja aurinko paistaa, tänäänkin. Jokaisella on tänä aikana omat huolensa ja omat helpotuksensa. Pointtina oli nyt vain se, ettei normaalissakaan arjessa obsessiivisesti tarvitse kestää kaikkea ikävää, koska kyllä harmista ja surusta selviää ehjänä. Itselle tärkeiden menojen peruuntumisen sureminen ei myöskään tee toisten valtavista ongelmista yhtään sen pienempiä tai vähättele meidän yhteiskunnan tilaa; se on tapa selviytyä.