Nyt pitää olla haikea

Sanotaan, että huolien sanominen ääneen tai vaikka ylös kirjoittaminen auttaa päästämään irti. Monet tämän kevään ärsytyksen, ikävän, surun ja harmin aiheet ovatkin sellaisia, ettei niihin juuri itse voi vaikuttaa, joten huolista irti päästäminen voisi olla ihan hyvä taktiikka. Kuitenkin kun ympärillä tapahtuu äärettömän vakavia asioita, on omat harmituksen aiheet hankala puhua ulos  tai ainakin siitä tulee syyllinen olo, vaikka niiden perspektiivin itse ymmärtäisikin.

Yhtenä iltana kuitenkin kaikki alkoi tuntua ihan liian hankalalta; etäopetukseen siirryttiin rivakasti, muutin kesäksi takaisin kotikotiin sitäkin rivakammin, pakkasin tavarat niin nopeasti, että jääkaappiin jäi Helsingin asunnolla vielä ruokiakin. Siirryin kommunikoimaan poikaystäväni kanssa lähinnä puolustuvoimien tilannekatsausten kautta, vietin tapani mukaan älyttömän pitkiä päiviä koulutöiden kanssa. Kaikki muuttui hetkessä ja jatkui sitten tällaisessa muuttuneessa muodossa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Huomasin rullaavani pitkin arkea, joka oli ihan vierasta. Tuona yhtenä iltana tuntui kuin olisin herännyt jostain ihan älyttömän pitkästä unesta, joka piti sisällään koko fuksivuoden, uuden työpaikan, ystävät, tutut, ensimmäisen oman asunnon. Siinä on jotain niin outoa, että se melkein naurattaa. Olen takaisin siellä, missä olin vuosi sitten, menen samaan kesätyöpaikkaan. Kaikki, mitä vuoden aikana ehti rakentua on kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Kuka tietää, vaikka se ei olisikaan totta?

Minä ja kaikki minulle tärkeät ovat toistaiseksi vielä terveitä eli valittamisen varaa ei toki ole. En kuitenkaan voi olla ainoa, jonka mielestä tämä kaikki on jo niin hieman outoa, että mieltä painaa. Poikkeustilan myötä menetin ainakin tämän kevään ja kesän ajaksi rakastamani työn, ihanan pienen asuntoni, lempikaupunkini, opiskelukaverini, poikaystäväni ja unenlahjani. Ainoa asia, joka jatkuu edes jollain tavalla tunnistettavassa muodossa ovat opinnot. Asuntoni ja kaikki tavarani ovat rajan väärällä puolella, työtilanne on erikoinen ja ensimmäinen vappu opiskelijana on toki myös peruttu (kuinka tästä sanasta on tullut jo surkuhupaisa?). Poikaystävä on armeijassa ihan älyttömän pitkiä aikoja. Huoli muovasi opintolainaan ja ASP-tiliin liittyvät suunnitelmat sekavaksi mytyksi ja sai minut tuntemaan itseni taas pieneksi. Taloudesta mitään tajuamatta yritän epätoivoisesti miettiä, mitä minun pitäisi tulevaisuuteni suhteen pelätä ja mitä ei.

Aurinko paistaa ja kävelen loppuun kuluneissa maisemissa joka aamu vain miettiäkseni, mitä juuri äsken tapahtui. Jossain vaiheessa "juuri äsken" viittasi vielä hallituksen kummallisiin tiedotustilaisuuksiin, mutta viikkojen kuluessa on "juuri äsken" muuttunut tarkoittamaan koko mennyttä vuotta. Kuten jo aikasemmin sanoin, tuntuu, että koko vuosi opiskeluja olisi nyt jotain todella kaukaista ja epätodellista, ehkä sitä ei edes tapahtunut ja elän edelleen samaa kevättä kuin vuosi sitten. Mietin, että monilla opiskelijoilla, jotka ovat lähteneet kotoaan opiskelupaikkakunnalta vanhempiensa luo, voi olla samanlainen olo varsinkin, kun kaikki oman elämän osat kuten kaverit tai harrastukset on nyt tiukasti kielletty. Tuntuu kuin olisin jälleen se alakoululainen, joka viettää kaiken aikansa kotona ja aina välillä leipoo jotain tai kuuntelee musiikkia viihdyttääkseen itseään. Niin kummallista.

Aluksi ajattelin, että rauhoittuminen ja auringosta nauttiminen, hitaat kävelylenkit ja sitäkin hitaammat aamut olisivat vaihteeksi ihan hauskoja. Nyt kuitenkin alan muistaa, miten niihin olen aiemminkin suhtautunut. Tavallaan on ihanaa, että on aikaa ja tyhjä kalenteri, mutta tavallaan tekisi mieli kiukutella kuin taapero, jolta on juuri viety se suurin ja hienoin lelu. Kaiken peruuntuminen, kaiken muuttuminen epävarmaksi on kamalaa. Ymmärrän, ettei ole sopivaa olla näistä asioista pahoillaan nyt, kun ihmisiä sairastuu ja yhteiskunta on ihan valtavissa ongelmissa. En kuitenkaan jaksa uskoa, etteivätkö nämä fiilikset olisi ihan relevantti osa tätä meitä kaikkia koskettavaa kokonaisuutta, jaettuja. Eikä taapero ymmärrä, että sen elämässä on kaikkea ihanaa ja hyvää heittäytyessään lattialle raivoamaan. 

Haluaisin ajatella että ihan jokaiselle on nyt oikeus surra ja olla haikea ihanista tapahtumista, jotka ovat nyt peruuntuneet, harrastuksista, jotka jäävät tauolle, ystävistä, joita on ikävä, työpaikasta, joka ei ole enää satavarma, terveydestä, joka ei olekaan itsestäänselvyys. Sen sijaan, että keskittyy päivät esittämään, ettei tässä nyt mitään hätää, katkeileva Teams-puheluhan on hauskaa vaihtelua ja yöt valvomaan harmituksensa parissa, voisi olla rakentavaa kohdata tämä tilanne sellaisena kuin se on: festarikesä on nyt luultavasti peruttu samoin kuin terassikauden avajaiset, huvipuistopäivät ja eväsretket ja se saa harmittaa. Ainoa tapa päästä yli asioista, joihin kukaan ei nyt voi vaikuttaa on surra niitä rehellisesti vähän, olivat ne sitten pieniä tai suuria. Yhdessä vielä lähiopetuksena toimitetussa tämän kevään luentodiassa luki, että suru (ja ehkä sen kaikki alatunteet kuten taaperoraivo myös?) on sellaisia tilanteita varten, joissa hankalaa asiaa ei voida millään muulla tavalla käsitellä tai siitä ei millään tavalla voi päästä konkreettisesti eroon. Oikein mitoitetun surun avulla voi siirtyä eteenpäin, muuttuneeseen arkeen. Sopivan suuruinen masentelu auttaa ehkä sopeutumaan salamannopeisiin muutoksiin.

Pilalle menneisiin tai kesken jääneisiin asioihin keskittyminen ei yksinään auta tämän kummallisen tilanteen läpi tarpomisessa, tietenkään. Sen lisäksi, että kirjoittaa ylös tai sanoo ääneen harmit, kannattaa päästää ilmoille myös jotain hyvää. Tenttiviikko ehti juuri sopivasti pois alta, elämänmakua reilusti tarjonnut fuksivuosi oli lähes paketissa, kesätyö ei toistaiseksi vielä ole peruuntunut ja aurinko paistaa, tänäänkin. Jokaisella on tänä aikana omat huolensa ja omat helpotuksensa. Pointtina oli nyt vain se, ettei normaalissakaan arjessa obsessiivisesti tarvitse kestää kaikkea ikävää, koska kyllä harmista ja surusta selviää ehjänä. Itselle tärkeiden menojen peruuntumisen sureminen ei myöskään tee toisten valtavista ongelmista yhtään sen pienempiä tai vähättele meidän yhteiskunnan tilaa; se on tapa selviytyä.

Yliopisto-opiskelijan etäaikataulu

Yhdessä muun maailman kanssa myös minä olen siirtynyt itseohjautuvan ja järjestelmällisen etäopiskelun piiriin. Helsingin yliopistossa etäopiskellaan näillä näkymin koko loppukevään ajan, joten tuntuu hyvinkin houkuttelevalta ajatukselta saada oma arki kasaan tällaisesta poikkeustilanteesta huolimatta. Ensimmäisen viikon jaksoin tehdä opintoja peiton alta, siellä täällä, aina välillä. Pitemmän päälle liiallinen rentoilu ja aikataulujen puuttuminen kuitenkin johtavat tunteeseen siitä, että kaikki tarvittavat langat eivät enää pysy käsissä ollenkaan. Lopulta en muista puoliakaan annetuista tehtävistä ja sen sijaan, että voisin keskittyä opiskeluun, joudun keskittymään jatkuvasti siihen, mitä seuraavaksi tai sen jälkeen pitäisi opiskella. Siksipä toinen etäopiskeluviikko lähti käyntiin viikon aikataulujen ja tehtävien hahmottamisella sekä videopuheluaikataulujen sopimisella.

Minulla meni noin viikko aikaa hahmottaa, mitkä ohjelmat toimivat parhaiten tämän erikoisen arjen järjestelyyn – nyt olen kuitenkin löytänyt toimivan yhdistelmän. Aloitan viikon vierailemalla Moodlessa ja keräämällä sieltä kaikki saatavilla olevat palautuspäivät ja tehtävät. Lisäksi on hyvä muistaa kaikki nurkissa lojuvat kurssikirjat ja huomioida myös niiden lukemisessa edistyminen erillisenä tehtävänä. Merkkaan kaikki tehtävät tehtävälistaa vastaavaan TickTick–sovellukseen. Aiemmin merkkasin tehtävät aina virallisen palautuspäivän kohdalle, mutta nyt kun etätehtäviä ja palautustöitä on paljon, olen kokenut parhaaksi merkata tehtävät aina sen päivän kohdalle, jona aion tehtävän oikeastikin tehdä (paljastus: kaikkien tehtävien tekeminen palautuspäivänä ei välttämättä ole hyvä idea). Tässä vaiheessa pyrin vain merkkaamaan kaikille päiville yhtä paljon tehtävää sen enempää aikatauluja miettimättä. Toki tähän vapauteen vaikuttaa hieman se, että mitään kodin ulkopuolisia menoja ei kerta kaikkiaan ole ollenkaan.

Lopulta tuloksena on siisti lista erilaisia viikon aikana tehtäviä juttuja. Kalenterinäkymässä pystyy käsittelemään tätä ajoittain raskaalta tuntuvaa informaatiota hieman pienemmissä palasissa. Lisäksi tehtyjäkin tehtäviä voi tarkastella, mikä toki nostaa minäpystyvyyttä ja mahdollistaa Netflix-oikeutusten tekemisen.

Sovellus: TickTick

Paras osuus viikon järjestelystä on tämän jälkeen kuitenkin vielä edessä päin. Seuraavaksi ystävänäni toimii Googlen kalenteri, josta olen ladannut myös sovellusversion. Työskentelen jaetulla ruudulla niin, että TickTick-kalenteria katsomalla luon jokaisen päivän kohdalle tapahtumia eri kursseille ja tehtäville. Käytännössä siis katson, mitä tehtävää kunkin päivän aikana on, arvioin ajan, jonka tarvitsen tehtävän tekemiseen ja merkkaan ajan kalenteriin sopivaan kohtaan tälle päivälle. Jokaiselle kurssille on oma värinsä ja itse ainakin teen niin, että merkkaan varsinaiset tehtävät näiden merkintöjen lisätietoihin.

Tässä kohtaa on kuitenkin hyvä jakaa huomiota myös viimeisen viikon aikana buumiksi noussutta Teams- tai Zoom-aikataulua. Kokoukset tai muut videoyhteyden välityksellä tapahtuvat poikkeustilatapaamiset kannattaa merkata kalenteripohjaan tietenkin ensin, jolloin muu päivä rakentuu vapaammin niiden ympärille. Kuten kuvista varmasti huomaa, itse merkkaan myös tulevat kokoukset ja tapaamiset tehtäviksi aikaisempaan tehtävälistaan, jolloin ne on helppo siirtää kalenteriin muiden tehtävien kanssa.

Sovellus: Google Kalenteri ja TickTick

Lopputulos ei välttämättä ole kovin mieltä rauhoittava (rakkaat opettajat: missä vaiheessa päivää ehdin käsittellä virusahdistukseni?). Kuitenkin nyt, kun herään aamulla, ei tarvitse miettiä, että jaksaako sitä nousta ja mitäköhän sitä nyt aluksi tekisi. Päivän mittaan ei myöskään tarvitse alkaa stressata illan tai loppuviikon palautuspäivien lähestymisestä. Oman vapaa-ajan saa rajattua koulutöistä niin, ettei Netflix-tuokioita varjosta jatkuva syyllisyys tekemättömistä tehtävistä. Toivottavasti tämän systeemin myötä arkeen tulisi vähän ryhtiä, vaikka se nyt pitääkin luoda kokonaan itse. Jo pääsykokeista saakka mukana kulkenut saattaa helpottaa vähän: työskentelen 55 minuuttia ja kellon soidessa pidän 5 minuutin tauon. Tälläkin tavalla voi estää työtaakan kasvamista ihan liian suureksi henkiseksi kuormaksi; tunti on lyhyt aika. Tällaiseen Pomodoro-tyyppiseen työskentelyyn hyvä sovellus on esimerkiksi BeFocused.

Lisäksi kannattaa muistaa itseään vapaapäivällä. Viime viikolla ainakin minulle tuli sellainen olo, ettei vapaapäivällä ole mitään virkaa, kun illat ovat pelkkää sisällä makoilua ja enintään laiskaa ulkoilua muutenkin. Opiskelun kuormittavuus ei kuitenkaan laske siitä, että yliopistolle ei tarvitse fyysisesti mennä, todennäköisesti asia on ihan päinvastoin: itseohjautuvuus ja kasvanut vastuu vievät enemmän energiaa ja ajatustilaa kuin opiskelu normaalisti. Minullakin on tuossa kalenterissa lauantaina vapaapäivä, jonka todennäköisesti vietän ihan yhtä sisällä kuin kaikki muutkin päivät, mutta en herää herätyskelloon ja syön lounasta ihan koska haluan. Vapaapäivässä tärkeintä on kuitenkin lopulta vain ajatus siitä, että on vapaapäivä. Ja ihan totta puhuen: näin outoina aikoina vapaapäivälle on paljon enemmän käyttöä kuin normaalina viikonloppuna.

Ehkä tällaisten erikoisten aikojen yli selviää ainakin käytännön tasolla näin. Sitten, kun ajatukset vielä lopettaisivat harhailun ikäviin asioihin, olisi opiskelu set up suhteellisen valmis. Ehkä käyn ulkona; iso osa tätä set uppia on kuitenkin kaikki se, mitä mielen sisällä on. 

Kummallinen kevät

Mun elämä on aina sellaista, että siinä sattuu ja tapahtuu. Yhteen kevääseen mahtuu helposti kymmeniä samanaikaisia projekteja, jotka tuottavat raskasta työtä ja isoja iloja. Tämän kevään ei pitänyt olla yhtään erilainen: sain juuri ihania osa-aikatöitä yliopisto-opintojen ohelle, taistelin itseni ylitäydelle ruotsin kurssille, aloitin sivuaineopintoni, aloitin uuden liikuntarutiinin – minulla piti olla kiire, koska silloin tunnen eläväni. Minun piti kaiken tämän arjen kiireen keskellä tehdä toinen kierros yhteishaussa lisää tekemistä hankkiakseni. Toki nyt varmasti on sanomattakin selvää, että tästä keväästä tulikin kummallinen.

En kuitenkaan halua puhua tästä viruksesta, siitä ovat muut jo riittävästi puhuneet. Huomaan seuraavani uutisia kiihkeämmin kuin omia unelmiani, joten luultavasti nyt olisi kaikkien aika vaihtaa ajatusmaisemaa hetkeksi. Yliopistoni on siirtynyt etäopetukseen ja toistaiseksi näin jatkuu koko viimeisen periodin ajan. Onneksi sain lähes kaikki varsinaiset psykologian opinnot tämän vuoden osalta tentittyä juuri ennen kuin tilanne räjähti käsiin ja nyt luvassa ovat enää ruotsin ja sivuaineen kurssit sekä yksi joulusta jatkunut tutkimuskurssi vielä viimeisteltävänä. En kuvitellut kirjoittavani tutkimusryhmäni raporttia Teams-puhelun välityksellä tai itseohjautuvani tehokkaasti ruotsin opiskeluun, mutta niin se nyt vain menee. En ole tästä kovin tolaltani, koska minulle opiskelun suola on itsenäinen työskentely, omien tavoitteiden edistäminen askel kerrallaan omien aikataulujen mukaan. Nyt saan ainakin tehdä sitä ilman keskeytyksiä (luennotkin ovat toki antoisia, eivät vain niin suola etteikö niitä voisi videoltakin katsoa).

Etäopiskelu vaatii toki vähän tavallista enemmän itsekuria ja aktiivista uusien rutiinien luomista. Toistaiseksi hyväksi tavaksi on osoittautunut ulkoilu ihan joka päivä, vaikka yläkoululaiset sisarukseni ovat toki asiasta eri mieltä. Lisäksi hillitty, kalusteiden ehjänä säilymistä edistävä kotikuntoilu ja muutamien ajanhallintasovellusten käyttö on saanut tämän toimimaan.

Aiemmin tänä keväänä minulle tapahtui yksi hienoimmista asioista, mitä ikinä on tapahtunut, en olisi millään osannut kuvitella sitä aiemmin. Hain erästä oman alan osa-aikatyötä, joka vaikutti liian hyvältä ollakseen totta – siksi tavallaan ajattelinkin, että tuskin ensimmäisen vuoden opiskelija saisi vielä näin inspiroivaa mahdollisuutta oman alan parissa. Kuitenkin kerran juoksin luennolta vastaamaan puheluun, jossa kerrottiin, että olin lävähtänyt koko hakuprosessista läpi ja voisin aloittaa työt. En ole hetkeen ollut niin innoissani, että olisin nauranut yksin, ja yksin nauraminen on todellakin innoissaan olemisen viimeinen taso. Nyt työhön perehtyminen on juuri päättynyt ja olo on tosi onnellinen ja ennen kaikkea inspiroitunut. Tavallaan siinä on ehkä järkeä, että pitäisi rohkeasti kokeilla, jotta voisi koskaan löytää mitään itselleen sopivaa.

Mikä yhteishaku sitten? Olenko vaihtamassa alaa? En tietenkään. Tai oikeastaan on aika typerää sanoa tietenkään, monet vaihtavat alaa ja olen maailman onnekkain, kun psykologia on tuntunut omalta ihan alusta saakka (toki heikkojakin hetkiä on ollut, mutta eikö meillä kaikilla?). Olen kuitenkin aina ollut tosi kiinnostunut kaikesta; jos saan tehtäväkseni jotain, ihan mitä vain, lopulta olen siitä niin kiinnostunut ja siihen niin kiintynyt, etten malta enää lopettaa. Siksi olenkin ajatellut, etten halua oppia vain yhtä alaa vaan myös toista. Tavallaan haluan myös näyttää voimakkaammin ja tarkemmin, mikä minua kiinnostaa ja mitä arvostan. Täytän siis tänä keväänä yhteishaun toista kertaa ja katson, mitä käy. Onneksi psykologia ei käännä minulle selkäänsä, vaikka minua ei otettaisikaan vastaan muualla – ei tarvitse jännittää niin paljon kuin vuosi sitten. Surettaa, etten uskalla ääneen sanoa, mille alalle haen, sillä tiedän syyn ihan täsmälleen; jos en pääsekään, on se kovin noloa, että sanoin ääneen. Haluaisin pystyä ajattelemaan toisin tai pystyä olemaan itsevarma, mutta kuten tänä keväänä on varmasti kaikille valjennut; mistään ei koskaan tiedä. Joka tapauksessa, olen tästäkin niin innoissani että tällainen matalan profiilin elon kevät tuntuu hankalalta, tekisi mieli elää menemään.

Kukkia keväältä vuoden takaa, vielä ei näin paljon sinivuokkoja ole. Koko loppu elämäni keväät tuntuvat ylioppilaskirjoituksilta. Pitenevät päivät ja kuivuvat kadut tuntuvat kontaktimuovilla päällystettyjen kirjojen kansilta, katupöly tuoksuu juuri tulostetulta pääsykoeaineistolta. Kävelylenkit koiran kanssa tuovat mieleen lukuaikatauluun huolella koverretut tauot ja kaikki nämä fiilikset vain voimistuvat nyt, kun toivomani helsinkikevään sijasta vietänkin kotipainotteisen kevään samoissa maisemissa kuin vuosi sitten opiskellen. Kun aamulla herää kevätaurinkoon, on tosi onnellinen olo siitä, ettei tarvitse nousta lukemaan vain mennäkseen nukkumaan suoraan kirjan äärestä. Kun lähtee lenkille tutuksi kuluneisiin maisemiin, on ihanaa ajatella, ettei lounastauko kestä vain tuntia; se voi kestää koko päivän eikä kukaan vahingoitu siitä. Olisinpa arvannut tämän vuosi sitten, jolloin kaikki vaikutti lähinnä loputtomalta työltä ja puurtamiselta niin pitkälle kuin saattoi nähdä, koko ajatusmaailma oli noin vain lipsahtanut sellaiseksi. Ja nyt vaikka ei enää tarvitsekaan lukea hampaat irvessä, on kevät aina ylioppilaskevät, pääsykoekevät, sisäänpääsykevät. Kuitenkin aurinkoinen.