Mun elämä on aina sellaista, että siinä sattuu ja tapahtuu. Yhteen kevääseen mahtuu helposti kymmeniä samanaikaisia projekteja, jotka tuottavat raskasta työtä ja isoja iloja. Tämän kevään ei pitänyt olla yhtään erilainen: sain juuri ihania osa-aikatöitä yliopisto-opintojen ohelle, taistelin itseni ylitäydelle ruotsin kurssille, aloitin sivuaineopintoni, aloitin uuden liikuntarutiinin – minulla piti olla kiire, koska silloin tunnen eläväni. Minun piti kaiken tämän arjen kiireen keskellä tehdä toinen kierros yhteishaussa lisää tekemistä hankkiakseni. Toki nyt varmasti on sanomattakin selvää, että tästä keväästä tulikin kummallinen.
En kuitenkaan halua puhua tästä viruksesta, siitä ovat muut jo riittävästi puhuneet. Huomaan seuraavani uutisia kiihkeämmin kuin omia unelmiani, joten luultavasti nyt olisi kaikkien aika vaihtaa ajatusmaisemaa hetkeksi. Yliopistoni on siirtynyt etäopetukseen ja toistaiseksi näin jatkuu koko viimeisen periodin ajan. Onneksi sain lähes kaikki varsinaiset psykologian opinnot tämän vuoden osalta tentittyä juuri ennen kuin tilanne räjähti käsiin ja nyt luvassa ovat enää ruotsin ja sivuaineen kurssit sekä yksi joulusta jatkunut tutkimuskurssi vielä viimeisteltävänä. En kuvitellut kirjoittavani tutkimusryhmäni raporttia Teams-puhelun välityksellä tai itseohjautuvani tehokkaasti ruotsin opiskeluun, mutta niin se nyt vain menee. En ole tästä kovin tolaltani, koska minulle opiskelun suola on itsenäinen työskentely, omien tavoitteiden edistäminen askel kerrallaan omien aikataulujen mukaan. Nyt saan ainakin tehdä sitä ilman keskeytyksiä (luennotkin ovat toki antoisia, eivät vain niin suola etteikö niitä voisi videoltakin katsoa).
Etäopiskelu vaatii toki vähän tavallista enemmän itsekuria ja aktiivista uusien rutiinien luomista. Toistaiseksi hyväksi tavaksi on osoittautunut ulkoilu ihan joka päivä, vaikka yläkoululaiset sisarukseni ovat toki asiasta eri mieltä. Lisäksi hillitty, kalusteiden ehjänä säilymistä edistävä kotikuntoilu ja muutamien ajanhallintasovellusten käyttö on saanut tämän toimimaan.
Aiemmin tänä keväänä minulle tapahtui yksi hienoimmista asioista, mitä ikinä on tapahtunut, en olisi millään osannut kuvitella sitä aiemmin. Hain erästä oman alan osa-aikatyötä, joka vaikutti liian hyvältä ollakseen totta – siksi tavallaan ajattelinkin, että tuskin ensimmäisen vuoden opiskelija saisi vielä näin inspiroivaa mahdollisuutta oman alan parissa. Kuitenkin kerran juoksin luennolta vastaamaan puheluun, jossa kerrottiin, että olin lävähtänyt koko hakuprosessista läpi ja voisin aloittaa työt. En ole hetkeen ollut niin innoissani, että olisin nauranut yksin, ja yksin nauraminen on todellakin innoissaan olemisen viimeinen taso. Nyt työhön perehtyminen on juuri päättynyt ja olo on tosi onnellinen ja ennen kaikkea inspiroitunut. Tavallaan siinä on ehkä järkeä, että pitäisi rohkeasti kokeilla, jotta voisi koskaan löytää mitään itselleen sopivaa.
Mikä yhteishaku sitten? Olenko vaihtamassa alaa? En tietenkään. Tai oikeastaan on aika typerää sanoa tietenkään, monet vaihtavat alaa ja olen maailman onnekkain, kun psykologia on tuntunut omalta ihan alusta saakka (toki heikkojakin hetkiä on ollut, mutta eikö meillä kaikilla?). Olen kuitenkin aina ollut tosi kiinnostunut kaikesta; jos saan tehtäväkseni jotain, ihan mitä vain, lopulta olen siitä niin kiinnostunut ja siihen niin kiintynyt, etten malta enää lopettaa. Siksi olenkin ajatellut, etten halua oppia vain yhtä alaa vaan myös toista. Tavallaan haluan myös näyttää voimakkaammin ja tarkemmin, mikä minua kiinnostaa ja mitä arvostan. Täytän siis tänä keväänä yhteishaun toista kertaa ja katson, mitä käy. Onneksi psykologia ei käännä minulle selkäänsä, vaikka minua ei otettaisikaan vastaan muualla – ei tarvitse jännittää niin paljon kuin vuosi sitten. Surettaa, etten uskalla ääneen sanoa, mille alalle haen, sillä tiedän syyn ihan täsmälleen; jos en pääsekään, on se kovin noloa, että sanoin ääneen. Haluaisin pystyä ajattelemaan toisin tai pystyä olemaan itsevarma, mutta kuten tänä keväänä on varmasti kaikille valjennut; mistään ei koskaan tiedä. Joka tapauksessa, olen tästäkin niin innoissani että tällainen matalan profiilin elon kevät tuntuu hankalalta, tekisi mieli elää menemään.
Kukkia keväältä vuoden takaa, vielä ei näin paljon sinivuokkoja ole. Koko loppu elämäni keväät tuntuvat ylioppilaskirjoituksilta. Pitenevät päivät ja kuivuvat kadut tuntuvat kontaktimuovilla päällystettyjen kirjojen kansilta, katupöly tuoksuu juuri tulostetulta pääsykoeaineistolta. Kävelylenkit koiran kanssa tuovat mieleen lukuaikatauluun huolella koverretut tauot ja kaikki nämä fiilikset vain voimistuvat nyt, kun toivomani helsinkikevään sijasta vietänkin kotipainotteisen kevään samoissa maisemissa kuin vuosi sitten opiskellen. Kun aamulla herää kevätaurinkoon, on tosi onnellinen olo siitä, ettei tarvitse nousta lukemaan vain mennäkseen nukkumaan suoraan kirjan äärestä. Kun lähtee lenkille tutuksi kuluneisiin maisemiin, on ihanaa ajatella, ettei lounastauko kestä vain tuntia; se voi kestää koko päivän eikä kukaan vahingoitu siitä. Olisinpa arvannut tämän vuosi sitten, jolloin kaikki vaikutti lähinnä loputtomalta työltä ja puurtamiselta niin pitkälle kuin saattoi nähdä, koko ajatusmaailma oli noin vain lipsahtanut sellaiseksi. Ja nyt vaikka ei enää tarvitsekaan lukea hampaat irvessä, on kevät aina ylioppilaskevät, pääsykoekevät, sisäänpääsykevät. Kuitenkin aurinkoinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti