Aamuvuoron vessatauolla päätän selata vähän puhelinta ja siellä se on – sähköposti osoitteesta noreply@opintopolku.fi. Tiedän, että olen tullut jo aiemmin hyväksytyksi neljänteen hakukohteeseeni tekniikan alalle, mutta kolmen ensimmäisen vaihtoehdon, kolmen psykologian hakukohteen, kohtalot ovat juuri nyt käsillä. Tajuan, etten tiedä, lähetetäänkö sähköpostia myös hylätystä paikasta ja hetkeksi innostus ehtii jo laantua. Avaan sähköpostin.
Koko kevät ja sitä edeltänyt talvi tiivistyvät lähikaupan taukotilan pieneen pukuhuoneeseen. Muutamissa sekunneissa muistan, kuinka itsenäisyyspäivän ilotulituksen jälkeen palasin kotiin opiskelemaan, kuinka jouluna lomaa oli vain kolme päivää, kuinka valmennuskurssin sovittaminen aikatauluun itketti ja kuinka sinivuokot puhkesivat ja huomasin sen vasta, kun ne olivat kuivuneet ja kevät oli ohi. Seison keskellä pukuhuonetta ja muistan, kuinka ennen pääsykokeen alkua revin vesipullosta etiketin irti.
Sinulle on myönnetty opiskelupaikka, onneksi olkoon. Voit katsoa lisätietoja ja ottaa opiskelupaikan vastaan Oma opintopolku-palvelussa. Lisäohjeita opiskelupaikan vastaanottamisesta saat Opintopolku-palvelusta tai hakemastasi korkeakoulusta.
Ota vastaan tarjottu opiskelupaikka 08.07.2019 15:00 mennessä.
Haun nimi: Korkeakoulujen yhteishaku kevät 2019
Hakukohteet:
Päähaku, psykologian kandiohjelma, psykologian kandidaatti ja psykologian/filosofian maisteri (3 v + 2,5/2 v) Helsingin yliopisto, Lääketieteellinen tiedekunta
Älä vastaa tähän viestiin – viesti on lähetetty automaattisesti.
Lyhyt ja ytimekäs viesti ei johtanut lopulta sinä päivänä mihinkään maailmaa mullistavaan. Tein työvuoroni loppuun, koska muita vaihtoehtoja ei ollut, menin kotiin, otin opiskelupaikan vastaan yhdellä klikkauksella ja kolmella lisäklikkauksessa ilmoittauduin läsnäolevaksi. Otettiin Pommacia ja kakkua ja seuraavana päivänä sain kukkakimpun ja laitoin lukion psykologian opettajalleni viestiä, mutta elämä ei mullistunut – ei vielä.
Kaikki mullistava on edessä päin: kotoa pois muuttaminen, yliopiston aloittaminen, vastuun ottaminen, yhteen alaan rakastuminen ja sitoutuminen, uudet kasvot ja seutulippukortit. Haluan nyt kuitenkin painottaa, että vaikka opiskelupaikan saaminen herättää minussa kiitollisuutta, hämmästystä, epäuskoa ja suunnatonta onnea ja innostusta, ei tunnereaktio ollut niin massiivinen kuin olin odottanut. En itkenyt, nauranut tai kiljunut, hymyillä saatoin. Se ei tarkoita, ettenkö olisi niin onnellinen tästä opiskelupaikasta kuin odotin – se tarkoittaa lähinnä, että usein opinnoissa matka osoittautuu määränpäätä painavammaksi. Vanhana en luultavasti muista hetkeä, jolloin yhteishaun tulokset tulivat, mutta muistan ne aamut, joina sitkeästi nousin, kaivoin artikkelikokoelmasta uuden uhrin ja aloin alleviivata. Tavallaan siinä on jotain kaunista – tavallaan se saa minut kuulostamaan kiittämättömältä.
Millainen on psykologian ylioppilas?
En osaa muiden puolesta sanoa, mutta olisi ihan järkevää ja hyvätapaista kertoa itsestäni vähän. Olen juuri lukioni päättänyt, toistaiseksi tamperelainen – kohta helsinkiläinen – 19–vuotias opiskelua ja oppimista rakastava tuleva psykologian fuksi. Valmistuin Tampereen Teknillisestä lukiosta takanani kolmen vuoden matka psykologian, fysiikan, biologian, pitkän matematiikan, pitkän englannin, ruotsin ja äidinkielen kanssa. Kirjoitettuani nämä seitsemän ainetta tartuin liian lyhyeltä tuntuneen vapaaviikon jälkeen psykologian valintakoemateriaaliin. Lisäksi olin käynyt vuoden alusta lähtien valmennuskurssia, jolla tilastomatematiikan osuudesta monille tutut asiat käsiteltiin pitkin kevättä jo ennen materiaalin ilmestymistä.
Psykologia ei ollut minulle itsestäänselvyys, kutsumus, lempiaine, intohimo, pakkomielle tai ainoa vaihtoehto millään muullakaan tavalla. Tulin lukioon uskoen, että lähden kolmen vuoden päästä opiskelemaan fysiikkaa ja jos haluan irrotella ja kokeilla jotain yllättävää niin matematiikkaa. Psykologian kurssille menin, koska lukiossa on pakko kokeilla kaikkea. En muista hetkeä, jolloin psykologiaan liittyvä ahaa-elämykseni potkaisi minut kohti uusia jatko-opintosuunnitelmia, mutta tästä elämän hetkestä päätellen niin tapahtui jossain vaiheessa. Psykologiassa viehättää sen elegantti tapa sekoittaa tiede ja elämä – tehdä luonnon lisäksi sen katsojasta mittattava. Lisäksi psykologia vei mukanaan, kun ymmärsin, kuinka pienillä asioilla ja yksinkertaisilla toimenpiteillä voidaan auttaa suuremmoisen potentiaalin omaavia ihmisiä pitämään kiinni potentiaalistaan hankalinakin hetkinä.
Kirjoitan blogia, koska psykologian lisäksi ikuisuuden voisin viettää myös kirjoittamisen äärellä. Olen paljon nuorempana pitänyt valokuvausblogia, jota voit vilkaista tästä. Lukion aikana olen tosin kirjoittanut lähinnä esseitä ja flash cardeja. En harrasta mitään nyt, kun kevät ja harrastukseni nimeltä "lue psykologian pääsykoeartikkeleita" ja "lue yo-kokeisiin" ovat virallisesti ohi. Ehkä keksin syksyllä jotain uutta opintojen lisäksi.
Tähän blogiin kirjoitan varmasti opiskeluvinkkejä, tietenkin perinteisen "miten päästä psykaan sisälle" –tekstin, kirjoitan muutosta, orientaatioviikosta, yliopisto-opintojen luonteesta ja kaikesta, mitä tulevat viisi ja puoli vuotta tuovat tullessaan. Lopulta kuitenkin suunnitelmat tälle blogille ovat samansuuntaiset kuin koko tulevalle psykologian opintaipaleelle: luulen, että tiedän, mitä tuleman pitää, mutta samalla tiedän, ettei minulla luultavasti ole siitä hajuakaan.
