Intti ja yliopisto-opiskelu?

(Nettiin ei saa kirjoittaa mitään tunnekuohussa, siispä en julkaise tätä ennen kesää 2020.)

Vaikka ensikädessä tuntuukin, että armeijaa lusiva – tai siitä nauttiva – poikaystävä ei kuulu opiskelusta ja fuksisyksystä kertovan blogin aihepiiriin, tässä blogissa se kuuluu. Ensinnäkin, vaikka minä en ole se alokas, voin täällä käyttäytyä kuin kuin armeija olisi minulle jollain tavalla erityisen hankalaa. Toiseksi, oman lähipiirin vaillinaisuus vaikuttaa siihen, miltä koko elämän muuttuminen tuntuu ja miten opinnot onnistuvat, tietenkin. 

Olen siis yksi monista lukionsa päättäneistä, yliopisto-opintonsa aloittavista, mutta myös monista kotiin ruikuttamaan jätetyistä. Poikaystävä lähti armeijaan kuin kesken tavallisen illanvieton ja minä jäin hoitamaan kesätyöni loppuun, muuttamaan Helsinkiin ja aloittamaan opintoni. En tiedä, kuinka monelle inttilomalaisen aikataulujen ja vieraaseen kaupunkiin määrätyn lukujärjestyksen yhteensovittaminen tulee olemaan arkea tänä syksynä. Osittain haluan kuitenkin vertaiskokemuksen lisäksi tuoda esille myös parisuhteen ja opintojen tiukan yhteyden, sillä siitä harvemmin kuulee puhuttavan.

Tämän kesän päätteeksi meillä on yhteistä taivalta takana neljä vuotta. Olemme käyneet läpi jo yhden koulun ja sosiaalisen ympäristön vaihdoksen, monta aikataulujen viimehetken muuttumista. Olemme selvinneet ylioppilaskokeista kaiken kaikkiaan kolmena kirjoituskertana, selvinneet viidestätoista koeviikosta, pääsykoeaineistojen pakkomielteisestä kertaamisesta, pääsykokeista, opiskelijavalinnoista ja kesätöiden yhteensovittamisesta. Tulemme tulevaisuudessa molemmat suorittamaan yliopistotutkintomme pääkaupunkiseudulla. Paljosta on jo rämmitty läpi ja tulevaisuudessa kaikki on täydellistä (olisiko tämä se lause, jota tunnekuohussa ei kannata julkaista nettiin?)

Olen onnekas, sillä poikaystäväni lisäksi olen saanut rakastaa myös opiskelua, myöhään työskentelyä ja täyttä lukujärjestystä. Selvisimme lukio-opinnoista yhdessä puhumalla niistä, emme olemalla puhumatta. Olemme voineet antaa parastamme, koska olemme tukeneet toisiamme konkreettisesti: juttelimme opintoihin liittyvistä aiheista ja mieleen nousseista kysymyksistä, neuvoimme ja autoimme toisiamme, pidimme pep-talkeja ja jaoimme viimehetkien vinkkejä. Menimme kirjaston hiljaiseen tilaan lukemaan vierekkäin, vaikkei sanaakaan saanut puhua. Teimme lukuaikataulut ja sovitimme ne yhteen, luimme toistemme harjoitusvastauksia ja riitelimme pitkän matematiikan tehtävien ratkaisuista. Lopulta seisoimme yhteisessä ylioppilaskuvassa erinomaisten todistusten kanssa, hyvin suurelta osin toistemme ansiosta.

Inttivuoden aikana paljon ehtii kuitenkin muuttua. Kun kävin läheistenpäivässä hänen uutta elämäänsä katsomassa, sen oivalsin: vuoden päästä olemme molemmat eläneet maailmoissa, joka on toiselle vieras, kaukainen ja jossa ei ole mitään samaa kuin siinä maailmassa, jossa aiemmin yhdessä elimme. Koko automatkan takaisin kotiin kuolasin ikkunaan ja murehdin sitä kaikkea paljoutta. 

Hirvittääkö minua, eteen jaksa kantaa opintojani ilman häntä? Hirvittää.

Pelottaako minua, ettei hän ymmärrä mitään kertomistani opiskelijakuulumisista? Pelottaa.

Kauhistuttaako opiskelijabileiden ja inttilomalaisen väliltä valitseminen? Kauhistuttaa.

Vaikka viihdymme paljon yksin emmekä pelkää tai inhoa erossa olemista, luemme kirjoja yksin, yhteisellä lomallakin kaipaamme omaa aikaa, kiireen keskellä saatamme viettää viikkoja yksin järjestellen kiirettä hallittavampaan muotoon, on alkava syksy nyt kuiteniin elämänmuutosta toisen seassa. Yhä tiukentuvien aikataulujen ottaessa vallan, yksinäisyyttä ei voi enää katkaista, ei, vaikka aikuisten oikeasti haluaisi. Olemme kaukana toisistamme, elämme eri lomarytmiin, viikkorytmiin ja vuorokausirytmiin. Minä muutan yksin, intoilen kauniista lautasista yksin, tutustun uusiin ihmisiin yksin, aloitan opintoni yksin enkä saa kaikkea jaettua samalla tavalla kuin ennen. Hän sopeutuu inttielämään yksin, herää julmetun aikaisin yksin, kokee kaiken yksin, jaksaa yksin eikä ehkä koskaan saa avattua kokemuksiaan aivan juuri sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat. Viikonloppujen tapaamisia varjostavat kesätyöt, joiden avulla yritän elättää itseni tulevan vuoden ajan, opiskelijatapahtumat, välimatka, tulevat tenttiviikot ja loman epäykset. Auttaako näiden asioiden mainitseminen minua hallitsemaan tunnetilojani? Ei.

Vaikeinta tässä ei kuitenkaan ole aikatauluttaminen, erossa oleminen tai ikävä – olemme selvinneet ennenkin ja yksinkin ollessamme vetäneet harteillamme isoja projekteja ja tunteita. Vaikeinta tässä on kyllästyminen. Joka kerta, kun ylioppilaskirjoitukset tulivat uudestaan ja kasasin lukuaikataulun, ajattelin, että tämän vielä jaksan, koska sitten meillä on aikaa toisillemme. Joka kerta, kun koeviikko tuli, ajattelin, että heti tämän jälkeen me. Kun pääsykokeet tulivatkin kaiken tämän jälkeen, jaksoin nousta joka aamu lukemaan ja lukea iltamyöhään, koska ajattelin, että kun tämä aikataulu on loppuunsuoritettu, vietämme aikaa yhdessä, menemme kesällä mökille ja kävelylle. Sitten tulivat kesätyöt ja ajattelin, että kohta on viikonloppu ja sitten. Joka kerta, kun täytin kalenterini uudestaan. ajattelin tyhmänä, että kohta työ on kuitenkin ohi ja sitten on aikaa. On aikaa olla päiviä ja öitä yhdessä, aikaa soittaa iltaisin. Vielä tämä koe, vielä tämä essee, vielä tämä artikkeli, vielä nämä vuorot, vielä viisi vuotta, vielä vuosi, vielä kuukausi. Tämän kaiken jälkeen tunnen oloni huijatuksi. Kaikkien vuosien, kuukausien, kokeiden, iltavuorojen ja aamuheräämisten jälkeen ei koittanutkaan kuherruskuukausi vaan armeija – se ainoa täsmällisesti aikataulutettu ja vääjäämätön juttu. 

Lopulta olemme kuitenkin itse valinneet tämän. Poikaystävä päätti olla armeijassa vuoden, valitsi pitkän välimatkan. Minä päätin mennä viikonlopputöihin ja iltavuoroihin, aloittaa opinnot toisessa kaupungissa. Vaikka minulle opinnot ja kesätyö ovat tärkeitä, olen niistä ylpeä ja haluan ylisuorittaa ja tiedän välillä ylisuorittavani, nyt ymmärrän, ettei mikään sitkeästä aikatauluttamisesta johtuva tullut ilmaiseksi. Opiskelupaikka ei tullut ilmaiseksi ja se veloittaa vielä tulevaisuudessakin; olemme molemmat kunnianhimoisia ja hulluja, saamme ehkä opiskelupaikan ja läpäisemme kaikki vaaditut testit kaikissa elämämme hetkissä, mutta toisiamme emme aina saa. 

Opinnot on kyettävä kuitenkin aloittamaan hyvällä tai ainakin nousujohteisella fiiliksellä, muuttolaatikot on pakattava tehokkaasti, ei surullisen musiikin tahtiin. Armeija on suoritettava kokonaan ja jaksettava kokonaan, koska muita vaihtoehtoja ei ole. Molemmat teemme varmasti kaikkemme, että voisimme keskittyä meidän elämänvaiheillemme olennaisiin asioihin täysillä ikävöinnin ja kitisemisen sijasta. Omalla pelokkaalla tavallani uskon, että tästä selvitään (onko tämäkin sellainen lause, jota nettiin ei kannata kirjoittaa?), ei ehkä mallikkaasti, mutta selvitään. Varmasti jonain valoisana talviaamuna herään stressin ja ikävän sävyttämän riitelyn jälkeisiin tunnelmiin enkä saa tenttikirjoja auki koko päivänä, mutta sitähän elämä on.

Tänään jäljellä 333 päivää.