Kaksi yliopistotutkintoa – miksi ja miten?

Myöhään torstai-iltana tipahtivat opintopolkuun vihdoin DIA-yhteisvalinnan todistustulokset. Olin puhunut tästä kaiken kaikkiaan aika vähän, mutta lopulta tulin valituksi. Ensi syksynä alkavat tuotantotalouden opinnot. En kuitenkaan vaihda alaa, vaikka yhteishakulomakkeen täyttäminen lopputalvesta herättikin outoa syyllisyydentuntoa: eikö psyka riitä? Nyt, kun tulokset ovat tulleet on olo kuitenkin innostunut enkä malta odottaa ensi syksyä. Olen toivottavasti onnistunut saamaan itselleni opintokokonaisuuden, jossa voin nauttia olostani ihan täysillä monta vuotta: periaatteessa olen psykalainen, mutta käytännössä nyt myös kai tutalainen.

Miksi?

Psykologian opintoja on nyt takana vuosi enkä voisi olla niihin tyytyväisempi; siispä minusta ei tänä keväänä tullut alanvaihtajaa. Kuitenkin minusta tuli tuotantotalouden opiskelija Aalto-yliopistoon ja tuttuun tapaan opinnot todella alkavat ensi syksynä. Olen siis päättänyt lisätä opiskelijaelämään vähän haastetta ja tarttua myös toiseen tutkintoon. Psykologia ei siis joudu syrjään vaan koko opiskelu saa uuden muodon. Vaikka toisessa yhteisvalinnassa ei ollutkaan samanlaista kisapäivän tunnelmaa kuin viime keväänä ja pääsin sisään ilman pääsykoetta, olen kuitenkin ihan äärettömän innoissani. Tavallaan kaikki tämä onkin nyt tosi selvää. Tuntuu, että yhteisvalinnan tulokset olisivat voineet saada aikaan myös katumusta tai syksyn jaksamisen tai ehtimisen jännittämistä, mutta koska näin ei tapahtunut, oletan valinnan olleen hyvä.

Miksi yksi tutkinto ei riitä? No ensinnäkin, kyllähän se riittää. Ja toisekseen, minullahan ei ole vielä yhtäkään tutkintoa, joten kaikki tällä hetkellä elävät ajatukset saattavat nopeastikin muuttua kuolleeksi rangaksi kiireen ja epäröinnin keskellä. Siispä en tiedä tästä aiheesta vielä mitään, mutta olen kuvitellut tiettyjä juttuja, jotka sitten ajoivat  minut tähän hullunmyllyyn. Hassua, että opiskelupaikkahan valitaan aina lähinnä omien subjektiivisten "tietojen" ja erilaisten kuvitelmien ja mielikuvien avulla. Minäkin tein niin. Kaikista päällimmäisenä onkin ajatus siitä, että tuntui oudolta hylätä itselle mielenkiintoiset luonnontieteet kokonaan lukion jälkeen. Tavallaan kaipaan laskemiseen liittyvää ongelmanratkaisua, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Toisaalta en halunnut fyysikoksi tai matemaatikoksi vaan psykologiksi, se oli selvää. Psykan opinnot ovat tuntuneet tosi omilta, mutta samalla on tuntunut, että intoa ja kiinnostusta riittäisi vielä johonkin muuhunkin. Puhuin kahdesta tutkinnosta ensimmäisen kerran lukioni opinto-ohjaajalle, mutta tämän kevään yhteishakuun katse tarkentui vasta lähempänä joulua. Psykalla oli ollut kivaa, mutta ei hullun vaikeaa, joten aikaa ja intoa oli vain jäänyt yli.

Pelottaa sanoa tätä ääneen, mutta lyhyen elämäni aikana en ole vielä päätynyt sellaisiin tilanteisiin opintojen tai töiden kanssa, etten olisi pystynyt tai osannut. Kaikki ei ole ollut missään nimessä helppoa, mutta kaikki on ollut tosi mahdollista. Tuntuu todella todella oudolta sanoa tätä, mutta tavallaan olen miettinyt, että oman kapasiteetin yläraja on siis vielä löytämättä. En väitä, että kapasiteetin ylärajoilla toimiminen olisi millään tavalla optimaalista, mutta ajattelen, että olisi hyvä tietää, missä raja kulkee. Tavallisissa yliopisto-opinnoissa se ei ihan kulkenut, mutta ehkä kaksissa opinnoissa? Haluaisin hahmottaa hyvin sen, mitä jaksan ja mitä en, jotta tiedän, kuinka paljon minun kannattaa tehdä erilaisia juttuja, jotten hukkaa kovin isoa palaa parhaasta minästä. En tiedä, onko tässä järkeä kenellekään muulle, mutta kyllähän ihmiset harrastavat ja tekevät erilaisia vapaa-ajan projektejakin saavuttaakseen oman tekemisensä rajan: minulle tämä on sitä.

Lisäksi ainakin kuvittelen keksineeni, mitä haluan isona tehdä. Organisaatio- ja työpsykologia, rekrytointi ja kaikenlainen valmentaminen kiinnostavat valtavasti. Syksyn aikana opinkin, ettei neuropsykologia, jota varten Helsinkiin ehkä tähtäsin, ole minun tieni luonnontieteitä kohti. Ajattelen, että matematiikkaa ja fysiikkaa tapahtuu out there jatkuvasti ja uskon, että psykologi, joka tietää, mitä asiakas tekee työkseen tai millaisia osaajia yritys kaipaa, menestyy. Tuotantotalous valikoitui muiden alojen joukosta sen kautta, mitä työelämältäni etsin. Olen kuvitellut, että psykologian ja tuotantotalouden yhdistelmällä ymmärrän kahta olennaista ihmismielen ja ulkomaailman vuorovaikutusparia vähän paremmin: mieli ja teknologia sekä mieli ja työtä tarjoavat yritykset. Tuotantotaloudella on myös muihin teknillisiin aloihin nähden aika iso yhteinen kosketuspinta psykologian kanssa: ihmisten johtaminen ja organisaatioiden kehittäminen. Toivon, että voisin tulevaisuudessa antaa näitä taitoja ulos omassa työelämässäni tekemällä tuotteliasta työtä tuotteliaiden ihmisten parissa tuotteliailla tavoilla.

Tiivistettynä ajatuksena oli siis tavallaan täyttää tilaa, joka psykan jälkeen vielä tuntui jäävän ja toisaalta myös ohjata psykologian tutkintoa tiettyyn selkeään suuntaan. Vastaanotetusta opiskelupaikasta päällimmäiseksi jäikin innostus ja odottavat fiilikset ensi syksyä kohtaan! Toisaalta päivien mittaan on hieman hiipinyt myös pienoinen pelko: kuinka pitkään iltaisin pitää valvoa nyt, kun yhden tutkinnon sijasta käsissä onkin kaksi?

Miten?

Jos olen täysin rehellinen, en todellakaan tiedä, miten kahden tutkinnon langat saa pidettyä käsissä yhtä aikaa. En edes tiedä, onko se minulle mahdollista. Ehkä olen tulevaisuudessa parempi sanomaan, miten tämä onnistuu tai ettei se onnistu. Uskon kuitenkin, että itselle mieluisia juttuja tekemällä energia ei lopu kesken ja arki on mielekästä. Olen ihan varma siitä, että olen mieluummin mielenkiintoisella luennolla tai haastavan kouluprojektin parissa kuin Netflixin ääressä – ainakin suurimman osan ajasta.

Käytännössä selviytymistaktiikka syksylle on nyt vielä vähän auki. Olen tehnyt sellaisen havainnon, että kaaoksen ja hallitsemattomuuden tunteet tulevat minulle usein tilanteissa, joissa yritän tehdä montaa asiaa samaan aikaan. Kaikilla on varmasti kokemus tilanteesta, jossa elämän eri osa-alueiden vaatimukset osuvat samaan ajanhetkeen ja tuntuu, että kädet eivät riitä. Ydinongelma ei välttämättä ole vaatimusten kohtuuttomuus tai koko vaan lähinnä niiden samanaikaisuus. Lähtökohtaisesti pyrinkin ensi syksynä rytmittämään kalenteria niin, että keskityn yhteen asiaan – oli se sitten psykologia, tuotantotalous, osa-aikatyö tai vapaapäivä – kerrallaan. Olen kaavaillut mielessäni muutamia mahdollisia viikkorytmejä kuitenkin aina niin, että yksi päivä on vapaata ihan aina (tätä suosittelen lämpimästi kaikille, varsinkin, jos koulujutut tuntuvat liukuvan liian helposti aina seuraavalle päivälle – vapaapäivänä ei saa miettiä edes myöhässä olevia töitä!) ja loput päivistä jaetaan tutan ja psykan kesken. Ajatuksenani on, että töitä ei saa liu'uttaa päivältä toiselle missään tilanteessa, jolloin ahkeruudella on edelleen merkitystä: jos luen psykan tiiliskivikurssikirjan supernopeasti hyödyn siitä edelleen ja voin saada vaikka vapaa-aamun, koska toisen tutkinnon vaatimuksille on oma tilansa ja vain oma tilansa.

Oikeastihan on ihan oma juttunsa, miten kaikki nämä hienot ajatukset käytännössä toteutuvat. kaikista tärkeintä olisi välttää tunnetta vaatimusten samaniaikaisuudesta ja pitää pää kylmänä. Lisäksi on toki tunnustettava, että psykologia on edelleen ykköstutkintoni, jonka jalkapohjan alle tuotantotalous saa toki ajoittain jäädä. Olisi niin hienoa kuulla, miten kahta tutkintoa tekevät ovat selvinneet tai mitä työskentelytapoja kokeneet erityisen toimivaksi. Lopulta täytyy ehkä kohdata todellisuus, jossa enemmän kuin näillä filosofisilla ajatuksilla on merkitystä, on merkitystä sillä, että lähes kotiovelta lähtevä bussilinja ajaa Meilahteen ja sieltä Otaniemeen eikä pyörälläkään kestä kotoa kuin puoli tuntia Otaniemeen (ja siinäkin on Meikku matkan varrella).

Jos minun olemukseni ja persoonallisuuteni muunnettaisiin tutkintokokonaisuudeksi, tulisi siitä tämä hauska yhdistelmä luonnontieteitä ja psykologiaa. Kaiken päälle tuli mieleen myös persoonallisuuspsykologian kurssilla esiin noussut kaveri, Henry Murray. Hänen teorioissaan ajatellaan (tosi yksinkertaistetusti), että kaikki ihmisen toiminta rakentuu erilaisille tarpeille ja tarpeita aikaansaaville ympäristön paineille. Yksilöllisyys rakentuu, kun eri ihmisillä erilaiset tarpeet saavat eri voimakkuudet. Murray tunnisti ihan äärettömän monia erilaisia tarpeita syömisestä ja pissaamisesta aina vallan, asiantuntijuuden ja ilmaisuvoiman tarpeisiin. Itseäni kuitenkin kosketti kaikista eniten seuraava ajatus: Tarve on ihmiselle sisäisen jännityksen tila, oli se sitten oman osaamisen kehittämisen tai sipsipussin tarve, ja tarpeen täyttäminen vähentää tätä sisäistä jännitystä. Käytännössä ihminen ei kuitenkaan pyri mahdollisimman matalaan jännityksen tilaan vaan mielihyvää tuottaa jännityksen purkamiseen liittyvä prosessi (sipsipussin ostaminen kaupasta enemmän kuin olotila sen syömisen jälkeen). Elämässä olennaista ei ehkä olekaan suorituksen valmiiksi tekeminen vaan suorittaminen. Psykologiaa jo hetken lukeneena tiedän, ettei mikään yksittäinen teoria riitä selittämään sitä, mikä on totta, mutta minun ajatteluuni ja toimintaani tämä teoria iski, oli se sitten totta tai ei. (katso lisää ystävästämme Wikipediasta)

En voisi olla enempää innoissani siitä, että ensi syksynä niin valtavasti iloa tuottava opiskelu ja tiukoistakin aikatauluista selviäminen ovat yhä useammin mulle läsnä. Kokonaan uudet jutut ja ympäristöt pitää mielen varmasti menossa mukana. En tiedä, mikä minulle on se vahvin tarve, mutta aktiivinen meneminen ja tekeminen, uuden oppiminen sekä oman pystymisen, jaksamisen ja haluamisen taivuttaminen tuottavat iloa ja voimaa eikä muulla kai ole väliä.


Onnea kaikista ihanista uusista opiskelupaikoista ja tsemppiä unelmien ja oman aidoimman persoonan tavoitteluun pääsykokeeseen menijöille tai tuloksia vielä odottaville!